perjantai 23. syyskuuta 2011

Säätämistä

Huhuu kaukainen blogimaailma, hengissä ollaan juuri ja juuri. Viime viikkoja on tuntunut taas kerran sävyttävän kiire ja jatkuva meno. Osittain se on ollut mukavista syistä johtuvaa, kun reilun viikon siskoni ja hänen miehensä kyläilivät meillä pojan suureksi riemuksi. Pari viikkoa sitten alkoi myös scuola materna, viimeinen vuosi tarhaa, joka on muokannut päivärytmiä taas loman jälkeen uusiin uriin. Töiden puolesta on ollut kiirettä ja kaikenlaista säätämistä, niin että töitä joutuu miettimään vapaallakin.

Kun koulut alkavat ja kesä alkaa hiipua kohti loppuaan, tulee jotenkin tarve uudistua, tekee mieli aloittaa uusia asioita, uudistaa vaatekaappia, kehittää harrastuksia ja miettiä uutta reipasta ja tervettä elämää, sisustaa uusiksi ja vaikka mitä. Säännöllisin väliajoin tunnen tarvetta aloitaa uudenlaisen rytmin, järjestää elämääni ja hallita aikaani paremmin, siirtyä ainaisesta kiireestä hitaampaan ja yksinkertaisempaan. Toistaiseksi en ole vielä löytänyt tehokasta ratkaisua kaaoksen hallintaan, olen ilmeisesti tuomittu ikuiseksi säätäjäksi ja sählääjäksi, miljoona asiaa vireillä tai ainakin mielessä, puolet unohduksissa.
Mutta aina voi yrittää parantaa tapansa, suursiivota elämän ja kodin komeroita edes himpun verran, ruksata yli tehtyjä asioita ja yrittää keskittyä tärkeään ja oleelliseen.

torstai 1. syyskuuta 2011

Ihanaa kamalaa äitinä oloa


Ensi viikolla on viimeinen viikko pikkumiehen lomaa ennen kuin scuola materna taas aukaisee ovensa. Odotan jo innolla ensi viikkoa ja mietin mitä kaikkea kivaa voisinkaan tehdä, poika nimittäin on viikon isovanhempien kanssa rannikolla, josta he ovat varanneet mökin leirintäalueelta.
Odotan siis hiljaista viikkoa kotona, rauhallisia keskusteluja miehen kanssa ilman että televisiossa pauhaa joku kamala piirretty tai että poika selittää taukoamatta ja lujaa omia juttujaan miljoonalla kysymyksellä höystettynä. Voisi vaikka pitkästä aikaa katsella rauhassa elokuvaa tai lähteä illalla huolettomasti kaupungille. Ei taistelua nukkumaan menosta tai suihkuun menosta tai mistään muustakaan, ei kiljumista ja hampaiden kiristelyä äidin eikä pojan taholta.
Sitten vihdoin rättiväsyneenä katselen nukkuvaa ihanaa suihkunraikasta poikaani ja tiedän että viikon aikana löydän miljoona syytä ikävöidä ja kaivata pikkuistani, joka ei enää edes ole niin pieni.
Äitinä olo on haastava homma, en tunne useinkaan olevani siinä kovin hyvä, enkä tiedä miten suoriutuisin siitä jos lapsia olisi enemmän kuin yksi. Tiedän vain että poikani on kallein aarteeni maailmassa, jonka kanssa on enimmäkseen hauskaa ja ihanaa, mutta hetkittäin aivan kamalaa, kun muutun hirviöäidiksi jonka pinna palaa ja jota kukaan ei ikinä tottele...