torstai 3. kesäkuuta 2010

Quando ci vuole ci vuole

Tänään oli tarhalla vanhempainkokous, jossa pojan opettajat raportoivat ryhmän menosta. Mies oli tällä kertaa edustamassa ja ehkä oli onni etten ollut paikalla. Loppuhuipennuksena oli kuulemma virinnyt keskustelu lasten kurittomuudesta ja kurittamisesta, joka tuntuu täällä olevan yleinen hyväksytty tapa ja kasvatusmetodi. Quando ci vuole ci vuole, eli silloin kun tarvitaan niin tarvitaan, siis läimäys pepulle, sculaccione tai mikä sitten onkaan.
En väitä että lasten kasvatus olisi aina mikään helppo homma, ettenkö usein olisi itsekin hermoromahduksen partaalla vamis mihin vain ja etteikö välillä tarvittaisi tiukkojakin otteita, mutta en ymmärrä ollenkaan miksi läimäysten tai niillä uhkailun tulisi kuulua normaaleihin ja jokapäiväisiin kasvatusmetodeihin. Olen kasvanut ilman ruumiillista kuritusta ja omaksunut syvästi käsityksen, että lasten ruumiillinen kuritus on ensinnäkin laissa kiellettyä ja siten ei hyväksyttävää. En myöskään usko, että läimäytyksillä olisi juurikaan tehoa, ja toisekseen kuinka voi opettaa lapselle että toista ei saa lyödä jos itse lyö lasta?
Tämä aihe saa mieleni aina kiihdyksiin, varsinkin kun jonkinlainen kuritus tuntuu olevan kyseenalaistamaton ja itsestäänselvä käytäntö ainakin täällä Italiassa, vaikka mielestäni se on epälooginen, kaikin puolin väärä ja hyödytön tapa saada lapsi tottelemaan tai rangaista jostakin. Ihmeellisintä on itselleni se, että Italiassa myös kasvatuksen ammattilaiset saattavat pitää ruumiillista kurittamista hyväksyttävänä, vaikkeivat sitä työsssään tietenkään (toivottavasti) voi käyttää. Muistan kuinka synnytysvalmennuskurssilla lastenkasvatuksesta puhuttaessa psykologi sanoi juuri tuon lauseen, quando ci vuole ci vuole, ja itse jäin hämmästyksestä sanattomaksi.
Ehkä siis oli parempi etten ollut itse paikalla vanhempainillassa todistamassa taas kerran sculaccionien voittokulkua vanhempien kasvatuskeskusteluissa ja mahdollisesti olisin pimahtanut täysin, vaan päästelen höyryjä sen sijaan blogissani.
Pieni poikani on kohta neljän ja kärsivällisyyttä saa varmasti jatkossakin venyttää pitkälle monet kerrat, mutta toivon sen kestävän, niin että selviän jatkossakin kutakuinkin kunnialla vaikeasta vanhemman roolista.