Säätämistä

Huhuu kaukainen blogimaailma, hengissä ollaan juuri ja juuri. Viime viikkoja on tuntunut taas kerran sävyttävän kiire ja jatkuva meno. Osittain se on ollut mukavista syistä johtuvaa, kun reilun viikon siskoni ja hänen miehensä kyläilivät meillä pojan suureksi riemuksi. Pari viikkoa sitten alkoi myös scuola materna, viimeinen vuosi tarhaa, joka on muokannut päivärytmiä taas loman jälkeen uusiin uriin. Töiden puolesta on ollut kiirettä ja kaikenlaista säätämistä, niin että töitä joutuu miettimään vapaallakin.

Kun koulut alkavat ja kesä alkaa hiipua kohti loppuaan, tulee jotenkin tarve uudistua, tekee mieli aloittaa uusia asioita, uudistaa vaatekaappia, kehittää harrastuksia ja miettiä uutta reipasta ja tervettä elämää, sisustaa uusiksi ja vaikka mitä. Säännöllisin väliajoin tunnen tarvetta aloitaa uudenlaisen rytmin, järjestää elämääni ja hallita aikaani paremmin, siirtyä ainaisesta kiireestä hitaampaan ja yksinkertaisempaan. Toistaiseksi en ole vielä löytänyt tehokasta ratkaisua kaaoksen hallintaan, olen ilmeisesti tuomittu ikuiseksi säätäjäksi ja sählääjäksi, miljoona asiaa vireillä tai ainakin mielessä, puolet unohduksissa.
Mutta aina voi yrittää parantaa tapansa, suursiivota elämän ja kodin komeroita edes himpun verran, ruksata yli tehtyjä asioita ja yrittää keskittyä tärkeään ja oleelliseen.

Carnevale nello stivale

Martedì grasso eli laskiaistiistai ehti jo hujahtaa ohi ja samalla koko karnevaaliaika päättyi, mutta laitanpa muutaman mukavan kuvan näin jälkijunassa. Lähdimme tiistaina pojan kanssa kaupungille ottamaan kaikki irti kunnan lapsille järjestämästä karnevaaliohjelmasta. Piazzalle oli kerätty "Carnevale nello stivale" -nimikkeen alle Italian yhdistymisen 150-vuotis juhlavuoteen liittyen kaikenlaista puuhaa ja perinteisiä leikkejä. Iltapäivän huipentumana ilmapalloista koottu Italian lippu päästettiin ilmoille kansallislaulun soidessa torvien säestämänä.

Ensi viikolla onkin torstaina itse juhlapäivä Italian yhdistymisen 150-vuotisen taipaleen muistoksi. Kuten italialaiseen tyyliin sopii, pyhäpäivästä päätettiin viime tingassa ja polemiikin säestyksellä. Ylimääräinen vapaapäivä sopii kyllä, me siis muistelemme ensi torstaina lokoisasti lomaillen Garibaldin ja joukkojensa urotekoja tämän pirstaleisen maan saattamisesta yhteisen lipun alle!

Quando ci vuole ci vuole

Tänään oli tarhalla vanhempainkokous, jossa pojan opettajat raportoivat ryhmän menosta. Mies oli tällä kertaa edustamassa ja ehkä oli onni etten ollut paikalla. Loppuhuipennuksena oli kuulemma virinnyt keskustelu lasten kurittomuudesta ja kurittamisesta, joka tuntuu täällä olevan yleinen hyväksytty tapa ja kasvatusmetodi. Quando ci vuole ci vuole, eli silloin kun tarvitaan niin tarvitaan, siis läimäys pepulle, sculaccione tai mikä sitten onkaan.
En väitä että lasten kasvatus olisi aina mikään helppo homma, ettenkö usein olisi itsekin hermoromahduksen partaalla vamis mihin vain ja etteikö välillä tarvittaisi tiukkojakin otteita, mutta en ymmärrä ollenkaan miksi läimäysten tai niillä uhkailun tulisi kuulua normaaleihin ja jokapäiväisiin kasvatusmetodeihin. Olen kasvanut ilman ruumiillista kuritusta ja omaksunut syvästi käsityksen, että lasten ruumiillinen kuritus on ensinnäkin laissa kiellettyä ja siten ei hyväksyttävää. En myöskään usko, että läimäytyksillä olisi juurikaan tehoa, ja toisekseen kuinka voi opettaa lapselle että toista ei saa lyödä jos itse lyö lasta?
Tämä aihe saa mieleni aina kiihdyksiin, varsinkin kun jonkinlainen kuritus tuntuu olevan kyseenalaistamaton ja itsestäänselvä käytäntö ainakin täällä Italiassa, vaikka mielestäni se on epälooginen, kaikin puolin väärä ja hyödytön tapa saada lapsi tottelemaan tai rangaista jostakin. Ihmeellisintä on itselleni se, että Italiassa myös kasvatuksen ammattilaiset saattavat pitää ruumiillista kurittamista hyväksyttävänä, vaikkeivat sitä työsssään tietenkään (toivottavasti) voi käyttää. Muistan kuinka synnytysvalmennuskurssilla lastenkasvatuksesta puhuttaessa psykologi sanoi juuri tuon lauseen, quando ci vuole ci vuole, ja itse jäin hämmästyksestä sanattomaksi.
Ehkä siis oli parempi etten ollut itse paikalla vanhempainillassa todistamassa taas kerran sculaccionien voittokulkua vanhempien kasvatuskeskusteluissa ja mahdollisesti olisin pimahtanut täysin, vaan päästelen höyryjä sen sijaan blogissani.
Pieni poikani on kohta neljän ja kärsivällisyyttä saa varmasti jatkossakin venyttää pitkälle monet kerrat, mutta toivon sen kestävän, niin että selviän jatkossakin kutakuinkin kunnialla vaikeasta vanhemman roolista.