Ensi viikolla on viimeinen viikko pikkumiehen lomaa ennen kuin scuola materna taas aukaisee ovensa. Odotan jo innolla ensi viikkoa ja mietin mitä kaikkea kivaa voisinkaan tehdä, poika nimittäin on viikon isovanhempien kanssa rannikolla, josta he ovat varanneet mökin leirintäalueelta.
Odotan siis hiljaista viikkoa kotona, rauhallisia keskusteluja miehen kanssa ilman että televisiossa pauhaa joku kamala piirretty tai että poika selittää taukoamatta ja lujaa omia juttujaan miljoonalla kysymyksellä höystettynä. Voisi vaikka pitkästä aikaa katsella rauhassa elokuvaa tai lähteä illalla huolettomasti kaupungille. Ei taistelua nukkumaan menosta tai suihkuun menosta tai mistään muustakaan, ei kiljumista ja hampaiden kiristelyä äidin eikä pojan taholta.
Sitten vihdoin rättiväsyneenä katselen nukkuvaa ihanaa suihkunraikasta poikaani ja tiedän että viikon aikana löydän miljoona syytä ikävöidä ja kaivata pikkuistani, joka ei enää edes ole niin pieni.
Äitinä olo on haastava homma, en tunne useinkaan olevani siinä kovin hyvä, enkä tiedä miten suoriutuisin siitä jos lapsia olisi enemmän kuin yksi. Tiedän vain että poikani on kallein aarteeni maailmassa, jonka kanssa on enimmäkseen hauskaa ja ihanaa, mutta hetkittäin aivan kamalaa, kun muutun hirviöäidiksi jonka pinna palaa ja jota kukaan ei ikinä tottele...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti