perjantai 17. syyskuuta 2010

Tunnustus, faktoja ja sekalaista pohdintaa

Scuola maternaa on jo viikkko takana ja tarhaviikon tuliaisina poika sai heti räkätaudin. Nyt kun ulkonakin vähän satelee, on ihan mukava viettää vaihteeksi kotilauantaita. Syksyistä ja suomalaista sävyä lauantaihimme toi lounaaksi loihtimani kaali-jauhelihakeitto ja kotimme täyttävä tuoreen pullan tuoksu.

Kiitos jälkijunassa Arkitehdille, joka laittoi prenikan ja tökki samalla blogihiljaisuuttani, joten pakko siis käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kirjoitella kaikenlaisia viime aikojen mietteitä 7 faktan ja muutaman kuvan muodossa!

1. Minulla ei nykyään ole oikeastaan ollenkaan omaa aikaa, enkä ole sitä pahemmin yrittänyt edes järjestää. Kotona ajan vievät poika, mies ja kotihommat, kissalle onneksi riittää ruokakupin täydennys. En harrasta oikeastaan mitään kodin ulkopuolella, en katso juuri ollenkaan televisiota ja kirjojakin luen valitettavan vähän. Nyt kun poika ei edes nuku päiväunia, tuntuu esimerkiksi tietokoneella viettämäni aika varastetulta, vaikka poika viihtyykin myös itsekseen. Viimeksi blogia kirjoittaessani oli poika valmistanut näin ihanan välipalan pihapenkille:


2. Vietin tänä kesänä ensimmäistä kertaa pari viikkoa palkallista kesälomaa, sillä työskentelen tällä hetkellä ensimmäistä kertaa "normaalin" työsopimuksen puitteissa, tosin vain määräaikaisesti äitiysloman sijaisena. Tähän asti olen aina työskennellyt projektisopimuksella, mikä tarkoittaa italialaisittain että palkkaa saa vain tehdystä työstä, lomat ja sairaslomat ovat omakustanteisia. Teoriassa työaika on joustava ja projektiin sidottu, käytännössä näin ei usein ole. Toisaalta pätkätyöläisyys on sallinut minun pitää silloin tällöin pitkiä omakustanteisia lomia ja olen voinut viettää pitkää ja osa-aikaista äitiysvapaata.

3. Samalla kun työskentelen äitiyslomasijaisena, yksi viime aikojen kuumimmista päätäni vaivaamista kysymyksistä on, haluanko itse toista lasta vai en. Välillä toivon tulevani jollain ihmeellä vahingossa raskaaksi, sillä en usko että ikinä pystymme päättämään asiaa ja laittamaan toimeksi. Toisaalta on sääli jättää poikaa ainoaksi lapseksi, minulla ja miehelläni molemmilla on sisko. Toisaalta taas en ymmärrä miten kärsivällisyyteni ja energiani venyisivät kahden lapsen kanssa, ja kuinka monta vuotta menisikään taas sen kallisarvoisen oman ajan saavuttamiseen! Olemme miehen kanssa ehkä liian mukavuudenhaluisia ja liikkuvaisia, miten onnistuisivat reissut ja retket kahden lapsen kanssa, mistä rahat neljän hengen Suomen matkoihin ja muihin lomiin ja mihin sijoittaa kaksi hoidettavaa vaikkapa elokuvaillan ajaksi? Entäs sitten työelämä, olisiko minulla mahdollisuutta olla kotona niin pitkään kuin pojan kanssa vai joutuisiko toisen laittamaan jo pienenä tarhaan tai jaksaisivatko isovanhemmat vielä hoitaa yhtä pientä? Ja miten sitten onnistuisi töiden ja kahden lapsen yhdistäminen, kun jo yhdenkin kanssa aamulähdöt ovat tuskaa ja aina on kiire? Pieni suloinen hassu poikani on kuitenkin ihaninta mitä olen saanut aikaiseksi, minkälaisen toisen pienen olennon voisimme saattaa maailmaan? Plussia ja miinuksia on niin monenlaisia, että menen laskuissa sekaisin! Biologinen kello tikittää ja olenkin antanut itselleni vielä pari vuotta miettimisaikaa, ennen kuin koko ajatuksen voi lopullisesti heittää mielestään...


4. Yli kymmenen Italian vuoden jälkeen olen hyvin juurtunut tähän maahan ja nimenomaan tähän kaupunkiin. Tunnen itseni sienalaiseksi ja samalla aina hiukkasen ulkopuoliseksi, ja tämä on mielestäni yksi elämän suurimpia rikkauksia. Katsellessani aamulla maisemaani vessan ikkunasta tai kiiruhtaessani keskustan kujilla, en voisi kuvitella asuvani missään muualla. Ja samalla toinen mielenmaisemani on ehdottomasti mökin laiturilta aukeava tyyni järvi koto-Suomessa.



5. Vaikka joskus pienenä halusin muotisuunnittelijaksi ja ompelin nuorena itselleni vaatteita, on vaatekaappini sisältö nykyään aika tylsä ja tavallinen, en osta kovin paljon vaatteita ja silloin kun haluaisin niitä ostaa en löydä mieleisiä ja kukkaroa tyydyttäviä. Esteettinen silmäni kuitenkin nauttii kauniista ja yksinkertaisista vaatteista, mutta oman vaatekaapin sisältö ei koskaan tyydytä ja puolet voisi varmaan hävittää. Joka aamu taistelen "mitä laittaisin päälleni" -dilemman kanssa.

6. Vaatekaappini harmaa-beige-ruskea sävyjä on viime aikoina piristänyt kummallinen vaaleanpunainen kausi. Olen aina välttänyt mitään vaaleanpunaiseen viittaavaa eikä minua 70-luvun lapsena ole pinkillä kyllästetty. Nyt kuitenkin olen ostanut viime aikoina ensin viininpunaista ja lilaa, sitten vanhan roosan sävyjä ja nyt kaapista löytyy jopa kirkasta fuksiaa ja pinkkiä.

7. Jotta saisin tämän superpostauksen joskus valmiiksi, viimeiseksi faktaksi riittäköön faktojen fakta eli oma pärstäni. En ole tainnut koskaan omaa kuvaa blogiini laittaa, mutta koska olen todennut että on mukava nähdä joskus blogikirjoittajan omakuva, pläjäytän minäkin yhden arkistoiden aarteen, kuvan viime toukokuiselta Pariisin matkalta.


Kuten tavallista, kaikki joten kuten seuraamani blogit taitavat olla prenikan jo ansainneet, joten ei auta muuta kuin lähettää se kaksinkertaisena kaikille sivupalkissani oleville blogeille.

2 kommenttia:

Isthella kirjoitti...

Kiva nähdä kuva sinusta. Olet jotenkin ihan sen näköinen, kuin olen kuvitellutkin.

Olen itse miettinyt, että jos asuisin ulkomailla ja kirjoittaisin blogia suomeksi, voisin laittaa kuvia itsestäni blogiini. Silloin ei ole sitä riskiä, että kadulla tunnistetaan. Nyt voin laittaa korkeintaan kuvan, jossa olen selin kameraan.

Calendula kirjoitti...

Olen miettinyt tuota kuvajuttua, alun perin en halunnut laittaa kuvaani esille, mutta toisaalta olen huomannut että on mukavaa nähdä blogin kirjoittaja. Henkilökohtainen on aina kiinnostavaa. Tuskinpa sillä on juuri merkitystä vaikka laittaisinkin kuvani blogiin, tämä kun on tällainen pieni ja vähän hiljaiseloa viettävä blogi :)